Marine Le Penin nousu Ranskan presidentiksi avaisi kokonaan uuden aikakauden Euroopan turvallisuusyhteistyössä. (kuva: Pixabay)
Euroopan valtioiden tunnetut heikkoudet liittyvät sotilaallisiin suorituskykyihin, jotka muodostavat ongelman niin määrällisesti kuin laadullisestikin tarkasteltuna. Tilanne kumpuaa perusvalinnoista – lähes kaikissa maissa on siirrytty hyvinä aikoina kalliisiin ammattiarmeijoihin. Niiden kustannusrakenteessa painottuvat päivittäisen toiminnan ylläpitokulut sotavarustuksen kehitystyön ja lukumääräisen kasvattamisen kustannuksella. Tämä on systeeminen heikkous, jota Venäjä tulee väistämättä hyödyntämään aseellisessa konfliktissa.
Niin sotilaat kuin sotavarustuskin kulutetaan nopeasti loppuun laajamittaisessa sodassa. Katastrofilta voidaan välttyä 1) kasvattamalla molempia osa-alueita määrällisesti, tai 2) ottamalla käyttöön ennakoiva hyökkäyksellinen toimintamalli. Jälkimmäisessä Venäjälle iskettäisiin ennakoivasti suurella voimalla jo ennen kuin se ehtii laittaa sotakoneensa liikkeelle. Tämä malli on kuitenkin poliittisesti mahdoton toteuttaa nykyisessä Euroopassa, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää sotilaiden ja kaluston merkittävä määrällinen kasvattaminen. Edustaako tämä realismia vuonna 2026?
Naton tulee ohjata vahvalla otteella jäsenmaiden sisäistä rahankäyttöä, jotta muutos tapahtuu. Vaarana on, että kohoavat puolustusmäärärahat suuntautuvat aiempaan tapaan päivittäistoiminnan ylläpitoon. Tämä ei puolestaan kasvattaisi Euroopan sotilaallisia suorituskykyjä juuri millään tavoin. Yhtälö on haasteellinen, ja lähes ainoa poispääsy tilanteesta onkin laajalla rintamalla tapahtuva paluu asevelvollisuusarmeijoihin.
Valinnan sisäpoliittiset heijastukset olisivat kuitenkin monessa maassa niin mittavia, ettei tämän kehityskulun vahvistuminen vaikuta todennäköiseltä ainakaan lähivuosina. Euroopassa on vahvoja poliittisia voimia, jotka eivät pidä Venäjää sotilaallisena uhkana.
Maanosamme turvallisuusongelmiin vastaaminen kulminoituu molempien poliittisten äärilaitojen laajaan vastarintaan suhteessa sotilaallisten suorituskykyjen kehittämiseen ja käyttöön Venäjän muodostamaa uhkaa vastaan. Juuri nyt näyttää siltä, että nuo poliittiset voimat ovat vasta kerääntymässä horisonttiin, mutta jo parin vuoden kuluessa niiden vaikutus tulee olemaan ratkaisevassa roolissa monessa Euroopan maassa. Tärkeintä on, mitä tapahtuu suurissa valtioissa.
Kesällä 2026 laitaoikeisto tai kansalliskonservatiivit ovat saavuttaneet suurimman puolueen aseman laajalti keskisessä Euroopassa ja Britanniassa. Näihin puolueisiin – Kansallinen liittouma (Ranska), AfD (Saksa), Reformipuolue (Britannia) ja Italian veljet – yhdistyy kaikkiin kriittinen suhtautuminen Ukrainan tukemiseen ja Venäjän muodostaman sotilaallisen uhan vähättely.
