
USA:n asevoimat toimii globaalisti. (kuva: Pixabay)
Euroopassa on totuttu toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon. Kylmän sodan aikana maanosassamme oli pysyvästi yli kolmesataatuhatta amerikkalaista sotilasta – pääosin keskisessä Euroopassa. Tilanteen muututtua joukkojen määrä putosi noin kolmannekseen aiemmasta. Terrorismin vastaisen sodan käynnistyminen vähensi Euroopan painoarvoa entisestään, sillä sotilaallista voimaa tarvittiin erityisesti Irakissa ja Afganistanissa.
Yhdysvaltalaissotilaiden määrä Euroopassa ei ole vakio, vaan vaihtelee harjoituksista ja joukkojen kierrättämisestä johtuen. Venäjän Ukrainaan käynnistämän laajamittaisen hyökkäyksen aikana sotilaiden lukumäärä on liikkunut noin 75 000 ja 105 000 välillä. Ennen sotatoimien käynnistymistä oltiin jonkin verran pienemmissä lukemissa. Voidaan perustellusti sanoa, että Euroopan puolustus on lähihistoriassa tukeutunut monelta osin amerikkalaisjoukkojen läsnäoloon niin joukkojen määrän kuin suorituskykyjenkin suhteen tarkasteltuna.
Presidentti Donald Trump nosti jo ensimmäisellä kaudellaan vahvasti esiin näkemyksen, jonka mukaan eurooppalaiset eivät maksa riittävästi puolustuksensa järjestämisestä. Heti toisen kautensa alussa hän tekikin tästä kynnyskysymyksen ja ilmoitti, ettei Yhdysvallat välttämättä puolustaisi Naton jäsenmaita, jotka eivät täytä järjestön vaatimuksia puolustusmenoissa. Toki näin toimittaessa rikottaisiin Naton 5. artiklaa, jonka mukaan hyökkäys yhtä jäsenmaata kohtaan katsotaan hyökkäykseksi kaikkia kohtaan, mutta Trumpin uhkaus tehosi. Vuoden 2025 kesäkuussa pidetyssä Naton huippukokouksessa jäsenmaiden puolustukseen käyttämä bruttokansantuoteosuus päätettiin nostaa viiteen prosenttiin. Aiempi vaatimustaso oli kaksi prosenttia, eivätkä kaikki jäsenmaat ole viime vuosina yltäneet edes siihen. Muutos on merkittävä.

Eurooppa on ollut 2000-luvulla erityisesti USA:n asevoimien logistinen solmukohta. (kuva: Pixabay)
Sotilaiden myötä amerikkalaiset ovat myös rakentaneet tukikohtaverkoston Eurooppaan. Tämä näkyy erityisesti Saksassa, jonne sijoittuu suuri määrä nykyisistä joukoista. Maavoimien tukikohtia on kuitenkin myös muun muassa Puolassa ja Romaniassa. USA:n ilmavoimien lentotukikohtia löytyy puolestaan Britanniasta, Italiasta ja Turkista. Yhdysvallat on läsnä myös merialueilla laivastotukikohtien muodossa, jotka sijoittuvat Italiaan ja Espanjaan. Tukikohtaverkosto Euroopassa on muodostanut vahvan tukialueen esimerkiksi Afganistanin ja Irakin sodissa. Tukikohta-alueiden lisäksi amerikkalaisjoukkoja on sijoitettu Naton monikansallisiin taisteluosastoihin.
Yhdysvaltojen poliittinen johto on selkeästi linjannut, että maan sotilaallinen painopiste tulee jatkossa siirtymään Tyynenmeren alueelle torjumaan Kiinan muodostamaa uhkaa. Tähän kontekstiin asettautuu myös vaatimus Nato-maiden bruttokansantuoteosuuden kasvattamisesta viiteen prosenttiin, joten Eurooppa joutuu ottamaan kasvavan vastuun maanosamme konventionaalisesta puolustuksesta. Amerikkalainen valinta on perusteltu, kun tarkastellaan Kiinan toimia ja sen asevoimien kehitystä viimeisen vuosikymmenen aikana. Tässä kontekstissa tulee ymmärretyksi, ettei Venäjän sotilaallinen aggressio näyttäydy Yhdysvaltain näkökulmasta yhtä merkittävältä uhalta.

USA:lle on erittäin haasteellista rakentaa maasotatoimiin kykeneviä suorituskykyjä Tyynenmeren alueelle. (kuva: Pixabay)
Sotilaallisen painopisteen siirtymä oli selkeä valinta jo Joe Bidenin virkakaudella, jolloin mm. puolustusministeri Lloyd Austin linjasi maan asevoimien tärkeimmäksi toiminta-alueeksi Aasian ja läntisen Tyynenmeren osista koostuvan Indopasifisen merialueen. Yhdysvaltain tulevaan asemaan vaikuttaakin ratkaisevasti, miten se kykenee hallitsemaan laajan toiminta-alueen monitahoisia haasteita. Tämä valtava alue kattaa yli puolet maapallon pinta-alasta ja väestöstä. Yhdysvallat pyrkiikin johdonmukaisesti kehittämään läsnäoloaan ja toimintamahdollisuuksiaan siellä.
Kiinan muodostamaan uhkaan vastataan konkreettisesti mm. hajauttamalla ilmavoimien toimintaa päätukikohdista pienemmille lentokentille. USA onkin kunnostamassa alueella myös vanhoja, jopa toisen maailmansodan aikaisia kenttiä. Toiminnan taustalla vaikuttaa huoli siitä, että Kiina ottaisi konfliktitilanteessa iskujensa kohteeksi Yhdysvaltain suurimmat tukikohdat muun muassa Guamilla. Näitä suurempia kohteita kyetään lamauttamaan esimerkiksi pitkän kantaman ohjuksilla, mikä heikentäisi amerikkalaisjoukkojen kykyä puolustaa Taiwania Kiinan maihinnousulta.
Kiina ja Yhdysvallat kamppailevat Tyynenmeren alueella myös kumppaneista. Erityiseksi ongelmaksi ovat USA:n näkökulmasta nousseet saaristovaltiot, kuten Marshallinsaaret, Mikronesian liittovaltio sekä Palau. Kiinan valtavat taloudelliset resurssit mahdollistavat vaikutusvallan kasvattamisen rahoituksen keinoin. Saarten päätyminen Kiinan vaikutuspiiriin heijastuisi ratkaisevasti amerikkalaisten sotilaalliseen suorituskykyyn kyseisellä alueella. Käytännössä strateginen puskuri katoaisi Guamin ja Havaijin suuntaan, jos Kiina kykenisi rakentamaan alueelle sotilastukikohtia. Juuri nyt näyttääkin siltä, että eräistä Tyynenmeren saarista on muodostumassa kokoaan suurempi kysymys Kiinan ja Yhdysvaltain välisessä valtakamppailussa.

Intian asevoimat on alueellisesti merkittävä tekijä. (kuva: Pixabay)
Tuossa kamppailussa tarvitaan kumppaneita ja sellainen voi löytyä Intiasta. Maa on kasvava sotilasmahti, jolla on käytössään ydinaseita. Intia muodostuukin ainoaksi alueelliseksi toimijaksi, joka voisi vakavasti haastaa Kiinan Indopasifisella alueella. Tässä yhteydessä USA:n ja Intian intressit kohtaavat ja saattavat johtaa myös syvempään liittolaisuuteen. Jo nykyisinkin maat järjestävät sotaharjoituksia, minkä lisäksi USA:n ja Intian suhdetta tiivistävät myös useat kahdenväliset sopimukset. Luonnollista onkin, että Yhdysvallat näkee Intian yhtenä tärkeimmistä kumppaneistaan tasapainotettaessa Kiinan vaikutusvallan kasvua kyseisellä alueella.
Toinen alueen keskeisistä kumppanimaista on Australia. Sen liittolaissuhde Yhdysvaltoihin on kiinteä ja käsittää niin kaupallista, poliittista, sotilaallista kuin tiedustelutoimintaakin. Yhdysvallat saa yhä vapaammin käyttää Australian lentotukikohtia ja amerikkalaisten sukellusveneiden odotetaan käynnistävän säännöllisen rotaation saarivaltion satamissa. Merkittäväksi virstanpylvääksi sotilasyhteistyön saralla muodostui Australian päätös hankkia ydinkäyttöisiä sukellusveneitä.
Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Australian välillä solmittiin vuonna 2021 AUKUS-puolustusyhteistyösopimus, joka toimii muodollisena puitteena hankinnalle. Brittiteknologiaan pohjaavia ydinkäyttöisiä sukellusveneitä rakennetaan jatkossa Australiassa, minkä lisäksi maa on sitoutunut hankkimaan Yhdysvalloilta vähintään kolme Virginia-luokan ydinsukellusvenettä. Niiden toimituksen arvioidaan tapahtuvan 2030-luvun puolivälissä.

Japani on USA:n tärkeä liittolainen. (kuva: Pixabay)
Kolmannen merkittävän kumppanimaan muodostaa Japani, jolla on puolustussopimus Yhdysvaltojen kanssa ja alueellaan USA:n tukikohtia. Näistä lähtökohdista on selvää, että Japani joutuisi vedetyksi nopeasti mukaan Taiwania koskevaan konfliktiin. Tämä on maassa tiedostettu, ja vuonna 2024 puolustusmenot päätettiinkin nostaa 1,6 prosenttiin bruttokansantuotteesta aiemman yhden prosentin tason sijaan. Japanin omat sotilaalliset kyvyt eivät riitä torjumaan Kiinan muodostamaa uhkaa, joten liittolaissuhde Yhdysvaltoihin on ainoa mahdollisuus turvata japanilainen yhteiskunta sotilaallisesti. Yhdysvalloille Japani on puolestaan elintärkeä tukialue, jos Taiwanin suunnalla ajaudutaan sotilaallisen konfliktiin.
Neljäs liittolaisiin nojaava tukijalka muodostuu Etelä-Koreasta, jossa Yhdysvalloilla on ollut pysyviä joukkoja 1950-luvulta lähtien Koreoiden välillä käydyn sodan seurauksena. Syy amerikkalaisten läsnäoloon löytyy diktatuurisesta Pohjois-Koreasta, joka tuottaa toimillaan jatkuvaa epävarmuutta alueelle. Liittolaisuussuhde Etelä-Korean kanssa onkin ollut pitkään Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikan yksi keskeisistä tukipilareista. Muutoksia saattaa kuitenkin olla edessä, sillä luottamus Trumpin johtamaan valtion tempoilevaan politiikkaan on Etelä-Koreassa rapautumassa. Yhä useampi (66 %) eteläkorealaisista kokee, että maan tulisi hankkia oma ydinase. Mielipideilmasto on kääntynyt siihen, että moni valitsisi mieluummin oman ydinaseen kuin Yhdysvaltojen joukkojen läsnäolon niemimaalla.

